Behind­UNFAIR

Opiskelijasta yrittäjäksi – kahden naisen kasvutarina

Yrittäjän päivä sai Unfairin omistajakaksikon Johannan ja Tarun pohtimaan omaa yrittäjäpolkuaan. Matkaa on tehty jo 20 vuoden ajan; kokemusta on karttunut mutta oppiminen ei lopu koskaan.

Tänä vuonna on juhlavuosi – kaksikymmentä vuotta sitten aloitimme matkamme yrittäjinä. Juhlavuoden kunniaksi me, Unfairin omistajat Johanna ja Taru, tuomme esiin hieman ajatuksenvirran tyylisesti näkökulmia omasta yrittäjyydestämme. 

Kaikki sai alkunsa Tampereen ammattikorkeakoulusta, jossa oli juuri käynnistynyt uusi yrittäjyyden yksikkö, Proakatemia. Mukaan rekrytoitiin opiskelijoita ja kokoon saatiin ryhmä tyyppejä, joita kiinnosti tehdä asioita toisin. Tässä porukassa olimme myös me ja jo opiskelujen aikana perustimme ensimmäisen yrityksemme, Villivision. Tuolloin, 20 vuotta sitten, emme tienneet, millaiselle matkalle olimme lähdössä.

Matkan varrella tiemme yrittäjinä ovat eronneet ja sittemmin taas kohdanneet. Ehkä tärkein matkaeväämme on ollut ystävyys. Se johdatti meidät vuosien jälkeen jälleen yhteen ja tekemään Unelmien markkinointitoimistoa, Unfairia, jossa henkilöstö ja asiakkaat voivat hyvin. 

Johanna ja suuri seikkailu

Minä voin myöntää, että ajauduin yrittäjyyteen. Minua kiinnosti vapaus tehdä asioita oman mielenkiinnon mukaan. En ajatellut opiskelevani yrittäjyyttä. En oikeastaan tiennyt mitä halusin. Olen aina ollut sellainen, kaikki on mahdollista -ihmistyyppi, joten uskoin löytäväni oman polkuni ennemmin tai myöhemmin.

Isoin syy hypätä mukaan Proakatemiaan oli sinne hakenut porukka. Huikeita tyyppejä, joiden kanssa oli kiva opiskella yhdessä jo ennen Proakatemiaa. 

Proakatemia oli kuin suuri seikkailu. Kokeilimme siipiämme erilaisissa projekteissa. Kun asiakkaat maksoivat tekemisestä, se tuntui hienolta. Itsevarmuus kasvoi ja saimme tehdä asioita oikeiden yritysten ja konkareiden kanssa. Olen hurjan kiitollinen siitä, että meidät otettiin vakavasti.

Yrittäjyys on minulle edelleen suuri seikkailu. Tärkeintä on se, että saan tehdä asioita hyvien ihmisten kanssa. En nauti ristiriidoista ja haluan viedä asioita vauhdikkaasti eteenpäin.

Olen tässä kahdenkymmenen vuoden aikana tehnyt töitä tiimiyrityksessä, yksin konsulttina, perheyrityksessä ravintolayrittäjänä, yrittäjyyden lehtorina ja kahden naisen superyksikössä omistajana sekä valmentajana ja nyt kahden omistajan sekä johtajan mallilla vedettävän kasvuyrityksen toimarina. Voin sanoa olevani yrittäjyyden monitoimiottelija.

Silti minulla on vahva huijarisyndrooma. En vieläkään koe olevani pitkän linjan yrittäjä, joka osaa kaikki temput. Olen hypännyt mukaan juttuihin, jotka ovat silloin tuntuneet oikeilta. Ja hauskaa on ollut. Välillä olisi voinut mennä enemmän raha edellä, mutta se ei kuulu luonteeseeni.

Varsinkin nuorempana hyppäsin kyydistä pois nopeasti, jos joku asia ei tuntunut oikealta ja omalta. Pitkäjänteisyyttä on tullut lisää, mutta silti pidän arvokkaimpana asiana elämässä sitä, että voi hyvällä mielin lähteä töihin. Sen sijaan että vaihtaisin suuntaa, olen oppinut rakentamaan sellaista yrityskulttuuria, jossa arvot toimivat vahvana ohjenuorana tekemiseen. Siinä olemme mielestäni onnistuneet nykyisessä yrityksessä hyvin. 

Tärkein muutoskohta elämässä oli lapsen syntymä. Olin ajatellut, ettei se muuttaisi asioita niin paljon, mutta muuttihan se. Patrik on suurin onnistumiseni. Samalla äitiys on tuonut mukaan pelkoja ja ihan uusia tunteita. En halua sanoa olevani uraäiti. Mutta olen äiti, jolla on yritys ja yritys on minulle myös tärkeä. Ilman hyviä tukijoukkoja tämä kombo olisi paljon vaikeampi. Ja tietysti ilman Tarua, joka omalla tavallaan tukee ja elää mukana myös meidän perhearjessa. 

Tunnen edelleen itseni nuoreksi yrittäjäksi, joka kohtaa lähes päivittäin asioita, joihin ei löydy suoraa vastausta. Tällä hetkellä tunnen itseni vasta-alkajaksi johtajana. Kun yritys kasvaa hieman yllättäen, jää helposti tekemään asioita, joita on tehnyt pienemmässä yrityksessä. Olen aina ollut hyvin kädet saveen -tyyppi. Nyt opettelen johtajuutta, asioiden jakamista ja vastuun antamista. 

Tulevaisuus on positiivisesti viritetty. Meillä on oma kasvusuunnitelma, joka tuntuu hyvältä. Erityisen hyvältä se tuntuu siksi, että sitä on tehty yhdessä meidän ihmisten kanssa. Yrittäjä kantaa riskit ja on vastuussa päätöksistä. Silti on turvallisempaa tehdä töitä, kun ympärillä on ihmisiä, joihin voi luottaa. Ympyrä sulkeutuu. Lähdin Proakatemiaan mukaan lähinnä siksi, että siellä oli niin hienoa porukka. Unfair kasvaa ja sen tulevaisuus näyttää valoisalta, koska ympärillä on inspiroivaa, osaavaa ja kunnianhimoista porukkaa. Juuri nyt on hyvä näin.

Taru – tilaisuus teki yrittäjän

Kiristääkö vanne päätäsi, haluatko maailmanympärysmatkalle? TAMKin ilmoitustaululla haettiin kokeilunhaluisia (tai muuten vain elämäänsä marinoituneita) opiskelijoita uudenlaisen, yrittäjyyteen pohjaavan Proakatemia-mallin koekaniineiksi.

Minustako yrittäjä? Tuskinpa, mutta maailmanympärysmatka kyllä houkuttaisi. Perinteinen luennoilla istuminen oli tosin porannut ohimoa ankarasti jo pidemmän aikaa, eikä liiketalous alanakaan tuntunut täysin omalta. ”Ei kai tässä ole mitään menetettävää”, tuumasin ja laitoin hakemuksen vetämään. Vähänpä parikymppisenä tytön hupakkona tiesin, että tämä clip art -ukkeleilla varustettu koristeltu mustavalkotuloste tulisi muuttamaan elämäni kertaheitolla.

Olen kai aina ollut jonkinlainen mielenkiintoiseen tilaisuuteen tarttuja ja oman tieni kulkija. Jo 15-vuotiaasta reissasin kesät maailmalla ja rahoitin oleskeluni oman työn kautta.

Jälkikäteen katsottuna nuoruuteni CV on varsin värikäs. Aloitin kauppa-apulaisena ja ruohonleikkaajana, josta etenin kalanviljelylaitoksen kesätyöntekijäksi. Siitä urakiito jatkui au pairiksi Englantiin, hiihtopummiksi Alpeille ja lopulta menestyvän lakimiesperheen ei-niin-menestyväksi kodinhoitajaksi keskelle Davosin kermaa. Viimeiset villit kesät lähinnä juhlin ja laskin huurteista tuoppeihin Hollannin kuppiloissa sekä työskentelin fine dining -tarjoilijana Michelin-ravintolassa Irlannin nummilla. Jälkimmäisestä tosin sain aika pikaisesti fudut, koska en koskaan oppinut pinoamaan lautasia riittävän sievästi, saati erottanut Chardonnayta Chabliksesta. 

Kun lopulta palasin Suomeen ja pääsin oikeasti rakentamaan oikeaa liiketoimintaa oikeiden asiakkaiden kanssa, koin ensimmäistä kertaa olevani aidosti omalla tontilla. Tuntui kuin kaikki siihen asti oppimani sai yhtäkkiä tarkoituksen, ja pääsin viimein toteuttamaan itseäni juuri siten, kuin parhaaksi näin. Ymmärsin, että minulle oli avautunut ainutlaatuinen mahdollisuus, ja loppu olisi vain itsestäni kiinni.

Nälkä kasvoi syödessä ja halu oppia oli – ja on edelleen – pohjaton. Olen monessa suhteessa on-off-tyyppi, joka kaipaa säännöllistä säpinää ja hiostavia haasteita. Kärsivällisyys ja hiljaisen tiedon siirtäminen ovat asioita, joita minun pitää edelleen harjoitella. Innostun helposti ja kyllästyin yhtä nopeasti. Joko teen jotain viimeisen päälle täysillä tai tiputan hanskat tykkänään ennen kuin ehdin edes aloittaa.

Myös johtajana olen varsin tavoitehakuinen ja tarvittaessa topakkakin täti, joka vakuutetaan pöpötyksen sijaan näytöillä ja tekemällä. On upea nähdä, miten uusien työntekijöiden kanssa löytyy hiljalleen yhteinen suunta ja tapa tehdä. Yhdessä tekemällä särmät hioutuvat ja osaamisemme alkavat täydentää toinen toisiaan. Vain luottamuksen kautta syntyy uskallus haastaa, ja vasta silloin alkaa syntyä täyttä timanttia puolin ja toisin. 

Ei ole salaisuus, että jokainen menestyvä firma käy läpi oman kuolemanlaaksonsa ja kasvukipunsa. Olemme Johannan kanssa olleet siitä onnekkaita, että tähän saakka pahimmistakin takapakeista on defibrillaattorin ja ensiavun sijaan selvitty Buranalla ja lasilla punkkua.

Tuntuu hyvältä nähdä, miten olemme onnistuneet kasvamaan kannattavasti perusarvoistamme tinkimättä ja saaneet talliimme aivan järjettömän huikeita ja osaavia tekijöitä.

Olen kiitollinen siitä, että ympärilläni on aina ollut ihmisiä, jotka ovat uskoneet minuun silloinkin, kun se on itsellä ollut koetuksella. Vaikeinta on ollut oppia sietämään yrittäjyyden mukanaan tuomaa epävarmuutta ja firman kasvaessa sitä, että kaikki langat eivät enää ole omissa käsissä. Luulen, että tunteessa on etäisesti jotain samaa kuin silloin, kun lapset kiireisten ruuhkavuosien jälkeen lentävät yhtäkkiä pesästä. Olo on äärettömän ylpeä ja samalla hieman haikea. 

Nyt opettelemme Johannan kanssa kumpikin uutta roolia firman kasvun mahdollistajina ja antamalla yhä enemmän tilaa ja vastuuta henkilöstölle. Allekirjoittaneelle se ei aina ole helppoa, mutta yritän joka päivä parhaani. Tärkein onnistumisemme mittari ovat, kuten tähänkin asti, tyytyväiset työntekijät ja asiakkaat. Ilman heitä ei olisi myöskään Unfairia, ja olisimme aikaa sitten sammuttaneet puljusta valot. Ja kuka hassu nyt sellaista haluaisi?

p.s. Jos nyt 20 vuotta ja neljä perustettua firmaa myöhemmin pitäisi sanoa jotakin epävarmalle nuorelle itselleni, siteeraisin varmaan cheesysti Nalle Puhia:

”Lupaa minulle, että tulet muistamaan, että olet paljon rohkeampi kuin uskot, vahvempi miltä näytät ja fiksumpi kuin luulet.” 😀

Kirjoittajat

Johanna Raiskio

Innostaja ja sparraaja, joka uskoo ihmisiin ja maalaa aina isolla siveltimellä. Rakastaa liiniä ajattelua koko skaalalla liiketoimintamalleista yrityksen markkinointiin. Käärii hihat ja ryhtyy hommiin.

Taru Kumpulainen

Strategisen kiteyttämisen mestari, joka syttyy monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisesta. Nauttii nykytilan haastamisesta, minkä tuloksena syntyy lähes poikkeuksetta jotain uutta. Sukeltaa suoraan syvään päähän ja hallitsee kokonaisuuksia isosta kuvasta yksityiskohtiin.